Eilen illalla nukkumaan mennessäni leukalihaksiani särki niin kovasti, että päätin lopettaa nikotiini-purukumin syönnin heti aamulla.

Olen siis lopettanut tupakan polton jo vuosia sitten ja nikotiini-valmisteidenkin käytössä oli yli vuoden tauko. Entinen heilani, Herra A, kuitenkin tuossa tammikuun tienoilla yritti lopettaa tupakan polton käyttäen nikotiini-purkkaa, ja enköhän jäänyt mokomaan kiikkiin vielä kertaalleen kun sitä koko ajan oli tarjolla. Aaaaaargh. Olen niin taipuvainen riippuvaisuuteen. Olen heikko ihminen. Heikko.

Kuten viimeksikin nostin huomaamattani annosta kun vaikutus ei enää tuntunut yhtä ihanalta/piristävältä/rentouttavalta kuin ennen. Minulla on nyt viime aikoina ollut purkka suussa koko ajan. Jos purkat pääsivät loppumaan esim. baarissa ollessani, minun piti lähteä kotiin. En kestänyt edes ajatusta siihen, ettei sitä koko ajan olisi saatavilla.

Tämä ensimmäinen päivä ilman purkkaa on kyllä ollut ihan helvetillinen. Noin kerran kymmenessä minuutissa ajattelen tarvitsevani purkan nyt heti tai muuten kuolevani. Hikoilen kovasti ja vatsani on käsittämättämän kipeä. Se taitaa johtua kaikista xylitol-pastilleista, joita syön huijataakseni kehoani. Eivät ne pastillit auta. Mikään ei auta.

Kaikki on mennyt tänään pieleen. Olen näyttänyt ihan hirveältä ja tullut myöhässä jokaiseen kokoukseen, kopioiminen ei ole onnistunut, olen tiuskinut kaikille, jotka eteeni ovat tulleet ja pyörälikkeessä aloin melkein itkeä kun myyjä sanoi, ettei jumiin jäänyttä lukkoa noin vaan saa millään super-sahalla auki.

Miksi tuon lukon piti jumiintua juri tänään? Minulla oli ihan hirveä nälkä lähtiessäni töistä taloyhtiökokoukseen, mutta kokousta jo lopeteltiin kun saavuin paikalle. Sieltä pyöräilin ruokakauppaan ja yritin saada pyörää lukkoon, mutta se lukko ei enää toiminutkaan. Taistelin kymmenen minuuttia avaimen kanssa, ennen kuin annoin periksi ja ajoin sitten takaisin sinne päin mistä olin tullut ja menin pyöräkauppaan ostamaan uutta lukkoa. Ei sitä pyörää tuohon kadulle olisi voinut jättää edes kaupassa piipahtamisen ajaksi vaikkei se mikään kallis pyörä olekaan.

Jestas että hävettää oma käytös... Pyöräkaupassa en onneksi tiuskinut tutulle myyjälle, olin vain surullinen, mutta kokouksessakin ehdin skitsota isännöitsijälle vaikka olin paikan päällä vain kaksi minuuttia. Kadulla taisin huutaa jalankulkijalle ja töissä olin vain yleisesti kaikille vittuuntunut.

Hitto. Olisi edes mies, jolle voisi rähjätä kunnolla, ettei tarvitsisi pilata välejä ihmisiin. En minä muistanut, että tämä näin hemmetin vaikeata olisi viime kerralla ollut.