Olen ollut huomaavinani, että yhä useammat bändit soittavat keikkoja huonosti valaistulla lavalla. Kun Tricky kävi talvella Helsingissä seisoin Nosturissa ihan lavan lähettyvillä mutta tuskin pystyin erottamaan herran kasvoja. Sain esimerkiksi vasta seuraavan päivän lehdestä tietää, että hänellä oli käsi kipsissä.

Eilen kiinnitin taas huomiota ilmiöön ollessani Scandinavian Music Groupin keikalla Tavastialla. Bändijäsenet valaistiin suoraan ylhäältä päin, mutta edestäpäin tulevia valoja käytettiin harvakseltaan. Takariviltä katsottuna näytti vähän siltä kuin kaikki seisoisivat oman suihkun alla.

Keikan jälkeen kyselin jäseniltä valaistuksesta ja syynä oli kuulemma valkoinen lakana, joka peitti lavan takaseinän. Jos se valaistaisiin edestäpäin, se toimisi ikäänkuin häiritsevänä jättikokoisena heijastimena. Ei se minua olisi haitannut. Herra Melasniemen suunnitelemat hienot, vanhanajan tapetteja muistuttavat kukkakuviot olisivat erottuneet paremmin. Sitä paitsi todella kirkkaat valot häikäisivät minut oikein kunnolla pariin otteeseen, joten tuota selitystä en kyllä sellaisenaan osta.

Vaikka muusikot kertovat syyksi tummat silmänalukset, krapulan, loistelakanan, tai minkä lie, uskon, että tässä on kyse ilmiöstä, jota kannattaisi pohtia analyyttisemmin. Uskon nimittäin, että (monet) muusikot haluavat osoittaa, etteivät ole suosittuja kauniiden kasvojen ja/tai seksikkään lavaliikehdinnän vuoksi. Musiikkibisneksen yli-kaupallistumisen ja amerikkalaistumisen myötä, kultuurissa, jossa jonkun räppärin tossuja myydän pienen asunnon hinnalla, ei ole cool myydä musiikkia muulla kun musiikilla. Sitä kaikki tietenkin tekevät. Niin Tricky kuin SMG. Tällaisilla satunnaisilta vaikuttavilla valosuunnitelmilla halutaan antaa ymmärtää, että musiikin toivotaan olevan se pää-asiallisin yleisön ja artistien välinen yhteyttä rakentava voima.

Jos tätä pohtii nykykulttuurin tutkija John Storeyn teorioiden kautta, voidaan sanoa, että tällä tavalla tehdään eroa valtavirta- ja vaihtoehtosuuntauksien välille. Storey toteaa populaarin olevan "tyhjä merkityksellinen kategoria", joka ei ole mitään eikä tarkoita mitään ellei sitä aseteta vastakkaissuhteeseen toisten kategorioiden kanssa. Populaarimusiikin ajatellaan siis olevan tietynlaista tietyssä ajassa ja tilassa vain siksi, että "vaihtoehtomusiikin" tai "korkeakultuurin" ajatellaan olevan jotain muuta. Koska "populaarimusiikki" nykyään on niin ylikaupallista (ja täten monien mielesti alempiarvoisempaa kuin ei-niin-avoimesti kaupallinen musiikki) monilla populaarimusiikkiryhmillä taitaa olla tarve painottaa eroavaisuuttaan tästä kategoriasta vaikka itseasiassa kuuluvat siihen

Itse en ole mikään supermusadiggari ja iso osa musiikkinautintoani on se, että saan keikoilla myös visuaalista ärsykettä. Haluan tarkastella muusikoiden kasvojen ilmeitä, sormien näppäryyttä ja vartaloiden liikehdintää. Haluan nähdä paremmin! Mielestäni tällaiset signaalit, joilla viestitään bändin mukamas ei-niin-kaupallisesta imagoa ovat jokseenkin tekopyhiä.