En ymmärrä miksi uudet tuttavuudet lähes poikkeuksetta ovat niin hämmästyneitä kertoessani, että käyn yli 90-vuotiaan kotona asuvan isoäitini luona kerran tai kaksi viikossa. Vanhempieni ollessa lomalla, eli n. kuukausi kesällä jääkapin täyttö ja jokapäiväiset vointikyselyt puhelimitse kuuluvat myös hoivakuvaan.

Vierailut ovat osa arkeani, näen sen itsestäänselvyytenä, että vanhan yksin elävän läheisen luona käydään. Useimmiten siellä on sitä paitsi todella mukavaa. Kaunis koti ja ihastuttava, hieman unohtelevainen mutta hyväsydämminen vanhus, jota jaksaa kiinnostaa niin valtion ulkopolitiikka kuin lapsenlapsen rakkaushuolet. Kynnet ovat aina lakattuina ja poskilla kevyt sipaisu punaa. Pöydällä ranskanpastilleja ja kaapeissa ihania pitsiöytöjä 30-luvulta lähtien.

Viimeksi - kuten aina silloin tällöin - vierailut menevät kuitenkin kotihoitajien sähläyksien paikkaamiseen. Viimeksi kotihoitaja-sijainen oli laittanut seuraavan päivän lääkkeet väärään aikaan esille, ja isoäitini oli siten vahingossa napannut aamulääkkeet kahteen kertaan. Myrkytysriskin selvittäminseen ja yleiseen hälinään meni monta tuntia ja lukuisia puhelinsoittoja.

Kyseisen kotihoitopiirin hoitajat ovat kyllä hyvin suloisia, mutta käsittämättömän huolimattomia. Yritin olla suuttumatta, mutta kyllä minua jaksoi ärsyttää se, että mukamas hoiva-alan ammattilainen puolessa minutissa saa aikaan sotkun, jota läheinen sitten joutuu selvittämään ties kuinka kauan.

Onneksi virhe ei nyt tällä kertaa ollut mitenkään henkeä uhkaava, vaikka lääkemäärä tuplaantuikin. Luottamus siitä kuitenkin kärsi ja kepeää kesämieltäni jäi häiritsemään tämä lisääntynyt tietoisuus omasta vastuusta. Paljon mukavampaa olisi ollut aloittaa kesä siinä uskossa, että olen ensisijaisesti kahvitteleva ja arkielämästäni pieniä tarinoita kertova seuraneiti ja vasta toissijaisesti hoitovastaava